Matkakertomus: Alppien kiipeilyviikko, osa 1

Starttasin kesälomat juhannuksesta lähtemällä Adventure Partnersin järjestämälle Alppien kiipeilyviikolle. Reissun aikana oli tarkoitus kiivetä erilaisia 4 000 m vuoria alppien jylhissä maisemissa. Matka toimi itselle mukavana motivaatiotekijänä sekä totta kai tarkoitus oli saada takataskuun myös paljon uusia oppeja.

Reissuun lähdin lauantaina 22.6. lentämällä Geneveen, josta siirryin bussilla kohti Courmayeuria. Vaihtoehtona toki meno myös Milanon kautta, mutta logistisesti tämä sopi paremmin. Perillä olin n 16.30 ja matka meni kaikin puolin hienosti. Vaikka virallinen reissuosuus alkoi vasta seuraavana päivänä oli osa jo saapunut lauantaina paikalle. Tämä mahdollisti majoittumisen ennakkoon tulevassa Courmayeurin tukikohdassamme. Sunnuntaina kulutettiin aikaa pienellä porukalla nousemalle 3 500 metriin Skyway Monte Biancolla. Tämä toimii samalla hyvänä akklimatisoitumisena tulevaan viikkoon. Pikkuhiljaa päivän aikana muutkin ryhmäläiset saapuivat paikalle ja ilta menikin yhteisen dinnerin ja pakkailujen parissa. Startti kohti Monte Rosan vuoristoa olisi edessä aikaisin maanantaiaamuna.

Päivä 1: Siirtymä Gnifettin majalle 3500 metriin

Ensimmäinen päivä starttasi aikaisin aamulla reilun parin tunnin ajomatkalla kohti Gressoney-Tachea. Perillä nousimme hisseillä reiluun 3 200 metriin Punta Indrelle ja aloitimme reissun ensimmäiset kiipeilyt ja liikkumiset jäätiköllä. Vaellusta ensimmäiseen päivään noin kolme tuntia ja nousua reilut 700 metriä. Inhimillinen startti, mutta silti taisi itselle olla reissun raskain päivä. Mm. vaatteita tuli laitettua aivan liikaa päälle. Loppupisteenä ekalle päivälle Gnifettin vuoristomaja n 3 500 metrissä, jossa tulisimme viettämään ensimmäisen yön. Illalla oli yhteinen dinner, joka oli erittäin maukas kokonaisuus.

Tästä eteenpäin ohjelma jakaantui kahdelle neljän hengen ryhmälle hiukan erilaiseksi. Molemmista ryhmistä vastasi paikallinen kokenut vuoristo-opas ja meidän ryhmäämme luotsasi tästä eteenpäin Cristina. Dinnerin jälkeen sitten jo nukkumaan ja valmistautumaan yöllä klo 3.45 tapahtuvaan herätykseen.

Kaikista hankalinta näin kokemattomana on arvioida tarvittavien tavaroiden määrää reissussa. Tämän optimointi on tärkeää siksi, että kaikki tavarat on koko ajan kannossa kun vuorilla liikutaan – majoille ei lähtökohtaisesti jätetä mitään. Toisaalta pitää varautua pahimpiin mahdollisiin olosuhteisiin, mutta toisaalta välttää ylimääräinen paino. Itse huomasin, että varsinkin eväitä tuli pakattua aivan liikaa. Ja ylimääräisiä tavaroita pudotettiin pois jo basecampissa kun oman repun paino tuntui kovinkin korkealta. 😊

Päivä 2: Punta Gnifettin (Signalkuppe) huiputus 4 554 m

Aamuyön startti ja yö tuli nukuttua kohtalaisen hyvin. Herätessä on tapana, että huoneesta poistutaan välittömästi omien kamojen kanssa, jotka pakattu lähtövalmiiksi edellisenä päivänä. Näin ei häiritä muiden nukkumista ja pukemiset jne. tehtään huoneen ulkopuolella. Jaoin huoneen kahden oman ryhmäläisen kanssa sekä kolmen ranskalaisen kiipeilijän kanssa. Aamupala naamaan ja ennen 4.30 oltiin jo kiipeämässä. Tässä kohtaa kaksi oli jo omasta ryhmästä pudonnut pois sairastumisen johdosta. Näin starttasimme toisen ryhmäläisen ja oppaamme kanssa kohti Punta Gnifettiä.

Keli oli alussa oikein mukava, mutta muuttui pikkuhiljaa kohtalaisen rajuksi. Kiipeämistämme alkoi rasittamaan kova tuuli sekä lumimyräkkä, mitkä aiheuttivat myös erittäin heikon näkyvyyden. Tästä huolimatta saavutimme kuitenkin Punta Gnifettin huipun 4 554 m 4,5 tunnin nousun jälkeen. Toinen neljän hengen nousuryhmämme ei koskaan tätä huippua saavuttanut. Pieni tauko huipulla ja sitten laskeutumaan. Keli piiskasi edelleen pahasti, mikä aiheutti myös meille eksymisen reitiltämme. Ammattitaitoinen oppaamme kuitenkin navigoi meidät pienen kiertolenkin jälkeen turvallisesti perille. Kelin huonoudesta kertoo myös se, että kovin moni ei muutenkaan tainnut päivän aikana tätä huippua saavuttaa ja useita oli jo aamusta kääntynyt takaisin.

Päivä oli erittäin opettavainen kokemus monellakin näkökulmalla. Itse huomasin, että aika ohuella varustuksella pärjäsin. Tärkeintä oli kunnollinen hardshell takki suojaamaan myrskyltä. Lisäksi sen sai hyvin suojaamaan kasvoja ja päät. Samoin vaihtohanskat paksumpiin oli tärkeimmät kylmimmillä hetkillä. Untuvatakkikin tuli käyttöön, mutta tällä kertaa lainaamalla se oppaallemme. Hyvä huomio myös aurinkorasvan merkitys kiipeillessä. Vaikka aurinkoa ei juuri näkynyt, niin sekä oppaallamme, että kiipeilykaverillani molemmilla paloi kasvot osittain.

Perillä alhaalla olimme n kahdeksan tunnin rypistyksen jälkeen ja samalla vaihdoimme majoituspaikkaa hieman alempana olevaan Mantovan majaan. Nousua päivän aikana n 1400 metriä ja aivan loppumatkasta pahin myrsky oli alhaalla vaihtunut vesisateeksi. Mantovan majalla majoittuminen, ajan tappamista sekä illalla dinneri ja jälleen ajoissa nukkumaan. Ruokailun puolesta selkeästi heikompi edelliseen verrattuna. Lisäksi huomiona, että majoilla ei käytännössä mitään erityistä tekemistä. Majoittuminen meillä oli n 30 hengen yhteisessä tilassa, jossa nukuimme kiltisti neljä vierekkäin.

Kuva 1: Tyytyväinen tiimi Punta Gnifettin huipulla. Photo by Cristina.

Päivä 3: Viimeinen kiipeilypäivä Monte Rosan alueella, Pyramide Vincentin huiputus 4 215 m

Seuraavaan päivään nousimme innokkaina jälleen 3.45 vain todetaksemme, että joku viestintäkatkos oli jossain tapahtunut. Aamiainen ei ollutkaan valmiina, joten totesimme, että lykätään lähtöä kahdelle tunnilla. Tiedossa oli kuitenkin hieman lyhyempi kiipeilypäivä, joten tämä ei olisi ongelma. Yleisesti aikainen aamyön startti on todella tärkeä, sillä päivän edetessä aurinko alkaa lämmittämään ja tekee kiipeämisestä huomattavasti vaarallisempaa. Tälläkin kertaa kaksi kiipeilyryhmästämme jäi edelleen parantelemaan itseään, joten samassa kolmen hengen porukassa etenisimme tämänkin päivän. Toinen neljän hengen ryhmä oli jo poistunut alueelta omaan ohjelmaansa.

Tänään edessä olisi Pyramide Vincentin huiputus 4 215 metrissä. Harmillista tässä on se, että suurin osa noususta tultaisiin tekemään samaa reittiä kuin edellisenä päivänä. Lisäksi huippu on luokiteltu helpoimmiksi alppien nelitonnisista. Näistä syistä teimme rohkean liikkeen ja päätimme lähteä kokeilemaan nousua välttäen tämän ns normaalin nousureitin huipulle. Meidän lisäksemme näimme tällä reitillä vain toisen kiipeilyköysistön. Tästä reitistä kiitos myös Cristinalle, joka luotti meihin ja luotsasi meidät turvallisesti läpi nousun ns. poikkeuksellista SSW harjannereittiä pitkin.

Nousu olikin sitten aivan uudenlainen kokemus. Toisaalta tämä reitti oli fyysisesti huomattavasti kevyempi, sillä eteneminen oli teknisyyden johdosta huomattavasti hitaampaa. Mutta toisaalta tämä oli taas oikein mukavaa vaihtelua eiliselle päivälle. Huikein hetki ehkä lyhyt vajaan 20 metrin harjanteen ylitys, jossa käytännössä ei kahta jalkaa mahtunut rinnakkain. Myönnän, että aika tarkkaan tuli omia jalkoja tuijotettua.

Kuva 2: Matkalla Pyramide Vincentin huipulle

Alhaalla lounas naamaan ja ajaminen takaisin Courmayeurin basecamppiin, josta jatkuisi sitten sitten loppuviikon kiipeilymme.

Yhteenveto alkuviikosta

Nousut itselle olivat suhteellisen kevyitä, mikä oli hienoa huomata. Lisäksi kaikin puolin onnistuin vaatetuksen osalta hyvin. Ja jatkona edellisvuoden Nepalin reissuun, niin tälläkään kertaa korkeus ei tuntunut tuottavan juuri minkäänlaisia haasteita. Toki varmasti auttaa, että pyrin tähän valmistautumaan hyvin. Juon ja syön koko ajan paljon, pidän vaatetuksesta huolta jne.

Tästä oppina jatkoon nousee mieleen edelleen varusteista karsiminen. Erityisesti eväitä oli aivan liikaa siihen nähden, paljonko oikeasti tuli syötyä. Siitä säännöstä pidin hyvin kuitenkin kiinni, että yhtään ei varavaatteita / vaihtovaatteita ollut. Toki yhdet varasukat oli mukana. Tämä on myös yksi hyvä perussääntö reissuilla. Eli kannossa vaatteita niin, että pahimmassa kelissä sinulla on kaikki repussa olevat tavarat päällä. Varusteisiin liittyen muutenkin huolellisuutta pitää opetella huolellisuutta, sillä pientä v****a aiheutti omaa hölmöyttä hävitetty jäähakku. Kaikkein tärkein varustus taitaa myös olla kunnon aurinkolasit, jotka huomasi reissulla ihan käytännössä. Onneksi sellaiset tuli hankittua.

Ja kyllä tällaisessa reissussa huomaa, että tämä on kaikkinensa tiimityötä. Köysistö on yhtä vahva kuin heikoin lenkki, joten samassa veneessä ollaan koko ajan ja toisia autetaan. Ja kyllä meidän oppaan ammattitaidolla oli valtava merkitys onnistumisille sekä oppimiselle eli kiitos siitä Cristina.

Lisää kertomuksia reissun loppuviikostda seuraavassa blogissa

Kuva 3: Rinnettä ylöspäin oppaamme johdolla